Life begins at the end of your comfort zone: marraskuuta 2015

Tämä viimeinen blogipostaus on ollut vireillä aika kauan. En ole pitänytkään tämän kanssa mitään kiirettä. Olen kirjoitellut asioita ylös, kun on ollut sellainen fiilis. Toisinaan ihan vain muutamankin lauseen kerrallaan. Haluan varmistua, että kaikki sanottava tulee nyt kerralla sanotuksi.

Tosiasiassa luulen, että tämä kirjoittaminen on viivästynyt siitä syystä, että joka kerta alkaessani kirjoittamaan minut valtaa jäätävä haikeuden tunne. Kaikki muistot - ilot, naurut ja surut tulevat mieleen ja vetävät tunteet pintaan. Sitä on vaikea käsittää, sillä olenhan onnellinen tässä ja nyt. Tämän postauksen julkaiseminen tarkoittaa sitä, että ympyrä sulkeutuu ja yksi aikakausi elämässäni on lyöty pakettiin. Siitä on kovin vaikea päästää irti. Tässä se nyt kuitenkin tulee.

Yritin tähän jäsennellä kirjoittamani pätkät jotenkin järkevään järjestykseen, jotka on kirjoitettu pienemmän tai suuremman tunnemyllerryksen vallassa. Kirjoitin Suomeen paluusta ja sen jälkeisistä fiiliksistä sekä muusta sellaisesta, minkä oli tarve tulla sanotuksi.

Paluu Suomeen oli tuskainen tie. Matkustin taas halpojen lippujen perässä Bali-Singapore-Bangkok-Tukholma-Helsinki, sillä suora yhdensuuntainen lento Singapore-Helsinki olisi maksanut reilut 900€. Olin kateellinen Jesperille, joka hyppäsi Marimekko kuosiseen Finnairiin ja säästyi mm. yön viettämiseltä Bangkokin lentokentällä. Matkustustunteja kertyi suunnilleen 45 Balin hotellista "omaan" sänkyyn. Olo oli sen mukainen.

Bärin kanssa lensimme yhdessä Balilta Singaporeen ja Jesperin laukussa tuoman nyrkkiraudan kanssa olimme tietenkin heti ongelmissa. Singaporen laki on tunnetusti todella tiukka eikä siinä itselläkään tullut asia yhtään mieleen, vaikka olisi pitänyt. Suomeen nyt uskaltaa yrittää kuljettaa melkeimpä mitä vaan. Poliisien kanssa asian selvittelyyn meni rutkasti aikaa, mutta ensikertalaisena Jesper onneksi selvisi varoituksella ja vältti mahdolliset 10 000 dollarin sakot.

Singaporessa ollessani kaipasin asfalttiviidakon keskellä eniten luontoa. Tukholman lentokentällä istuessani tuijottelin kuusimetsää hymy kasvoillani - on se pohjolan luonto vaan kaunis ja kotoinen. Ilmakin oli ulkona puhdasta ja raikasta! Olen syksyihminen (tai ainakin nyt musta on tullut sellainen) ja Suomessa ollessani olenkin yrittänyt ulkoilla luonnossa mahdollisimman paljon. Yritän kerätä kaikki auringonsäteet talteen talvea varten. Hienossa ja raikkaassa säässä ulkoillessa sitä vaan tuntee olonsa sanoinkuvaamattoman hyväksi. "Tänne minä kuulun" -fiilis tuntuu vahvana. Mutta onko sitä mitään nätimpää kuin aamun pikkupakkanen, kuurainen maa, sininen ja selkeä taivas, auringonpaiste, raikas ilma, luonto ja ruskan värit? Ei nyt heti tuu ainakaan mieleen. Onneksi tällaiset kelit ovat saapuneet Kajaaninkin leveyksille, mistä Lapissa on saanut nauttia jo kuukausia.

Arkeen paluu oli osittain vaikeaa ja kiireistä. Yritin koulutehtävissä kiriä muita kiinni ja laittaa opinnäytetyötä tulille samaan aikaan. Välillä toivottomuuden tunne iski toden teolla, mutta onneksi kaverit olivat jeesimässä ja tsemppaamassa. Muutama henkinen romahduskin siinä taisi tulla. En sitten tiedä, oliko kankeus sitä itseään vai osa mystistä paluushokkia. Suomeen palattuani fiilis on ollut kuitenkin kaikin puolin mahtava ja nyt olenkin yrittänyt kellua tässä tunteessa mahdollisimman pitkään.

Mitä reissusta sitten jäi käteen? Reissusta jäi käteen mahdottomasti uusia ja ainutkertaisia muistoja sekä kokemuksia. Sain muutaman hyvän ystävän ja tapasin monta mahtavaa persoonaa. Toivon, että noiden ihmisten kanssa voimme suunnitella jälleennäkemisiä vielä monienkin vuosien jälkeen, vaikka lopulta päivittäinen kontakti kuihtuukin pois. Vaihto antoi mulle monia sellaisia asioita, mitä ei kotimaan tutussa ja turvallisessa ympäristössä voi koskaan saada. Siksi suosittelenkin jokaista tarttumaan tilaisuuteen ja lähtemään maailmalle.

Mitä reissu opetti? Isoja asioita elämästä. Aika kliseistä varmaan sanoa, mutta omaa elämää ja sitä mitä meillä täällä Suomessa on, osaa arvostaa nyt aivan eri tavalla. Meidän jokaisen tulisi olla onnellinen siitä, että ollaan synnytty Suomeen. Meillä on sosiaaliturva eikä täällä näy nälkiintyneitä lapsia kerjäämässä ja nukkumassa kaduilla, mikä Aasiassa on taas ihan arkipäivää. Koulutus on ilmainen ja valtio tukee opiskelijoita opintotuilla ja lähes nollakorkoisella opintolainalla. Vaikka hallitus leikkaakin tukia pois, ollaan me silti äärimmäisen etuoikeutettuja minkä tahansa muun maan koulutusjärjestelmään verrattuna. Sitä vain ei aina osaa miettiä ja arvostaa tarpeeksi.

Aasialaiset ovat ihan ihmeissään, kun heille kertoo, että koulutus on ilmaista, voit päästä opiskelemaan mihin kouluun vain ja mitä alaa tahansa riippumatta siitä, kuinka paljon sun vanhemmilla on rahaa. Saat päälle vielä opintotukia sekä ilmaista kouluruokaa. Suomalaisen koulutuksen maine huipputasoisena on kuitenkin kiirinyt pitkälle. Singaporessa käymässäni koulussa lukuvuosi maksoi koulutusalasta riippuen 10-15 tuhatta dollaria ja se oli kuitenkin vasta kolmanneksi paras sen tason kouluista. Osalla opiskelijoista haaveissa oli jatkaa opintoja vielä yliopistossa, missä lukukausimaksut ovat entistä korkeammat.

Vaihdon aikana kävi selväksi, että en halua asua isossa metropolissa. Todennäköisesti haluankin asua Suomessa - siellä missä luonto on lähellä. Hinku myös napapiirin tuolle puolen on suuri. En tokikaan ajattele täysin mustavalkoisesti, sillä aina on sijaa uusille mahdollisuuksille, vaikka ne sijaitsisivatkin ulkomailla. Toinen harjoittelu olisi tavoitteena suorittaa myös ulkomailla ja Aasiaan palataan reppureissun merkeissä ennemmin tai myöhemmin. Tarkoitan tällä varmaankin sitä, että kotini tulee olemaan aina Suomessa, missä sitten ikinä olenkin.

This is why I love Finland!

Tää oli ensimmäisiä päiviä Suomessa ja Kajaanissa.
Koulusta tullessa vettä tuli kuin Esterin perseestä!
Mutta parempi keli tää oli kuin järjetön helle..

Olin Oulujärvellä Ärjänsaaressa Business ja Sport -luokkien kanssa, joiden
oppilaista suurin osa tulee Suomen rajojen ulkopuolelta. Olin itse korvaamassa
opintoja ja toiminkin ns. matkaoppaana. Parasta oli, kun sai puhua enkkua koko ajan!